Elämä on viime aikoina ollut tylsää. Tylsän ihmisen elämää.
Olen pohdiskellut useampaan otteeseen ja useammalta kantilta, että miksi kaikki tuntuu niin tylsältä ja varsinkin -miksi minä olen niin tylsä. Jostain kohtaa syksyä asti olen alkanut tuntemaan itseni yhä enemmän tylsäksi ihmiseksi. Mikään ei huvita, sosiaaliset tilaisuudet ovat jotenkin oudon tuntuisia ja koko ajan on olo, että ihmiset eivät pidä minusta tai heille olen aivan saman tekevä -koska olen niin tylsä tyyppi.
Olen tullut siihen tulokseen, että niin minä vähän olen ollutkin. Varsinkin loppusyksyn kiire töissä, useita kuukausia jatkunut univaje ja töissä kuluva sosiaalisuus, jota ei sitten riitä enää vapaalle, ovat tehneet minusta ihan oikeasti tylsemmän tyypin. Sosiaalisista tilanteista (varsinkin isomman porukan) ensimmäinen reagtio on "taasko" tai "tekisi mieli mieluummin koomata", kun ennen odotin samoja tilanteita. Itse tilanteissa jättäydyn mieluummin sivuun kuuntelemaan siinä missä ennen oli kivaa päästä kavereiden kanssa juttelemaan kaikesta mahdollisesta.
"Olen tylsä tyyppi" -olo on ahdistanut aika paljon talven aikana. Kuka sitä nyt haluaisi olla ihminen, jonka olemassaolo on yhdentekevää. Kyllä kaikki nuo vetäytymisolot ovat osa minua ja ihan normaaleja. Mutta se, että ei ole tehnyt mieli moneen kuukauteen oikeastaan muuta kuin vetäytyä, ei ole normaalia. Oloa helpotti kovasti se kun tajusin mistä se luultavasti johtuu, että koen oloni seurassa sellaiseksi kuin se on.
Asialle on mahdollista tehdä jotakin. Ainakin tähän asti (nyt viikon verran) olen onnistunut menemään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista, kun herätys jokatapauksessa on 5.45. Sitä vielä harjoittelen, että osaisin jäädä koomaamaan kotiin kun on sen tarve. Tanssijamit tai bileet ei kuitenkaan ole kovin todennäköisesti "Ne legendaariset, kerran vuosisadassa bileet, joita ei vaan saa missata", kun eivät tähänkään mennessä ole merkkejä sellaisesta näyttäneet. Ihmisten kanssa ei tarvise puhua tai olla muuten sosiaalinen jos ei jaksa. Jos on valmiiksi olo, että olen tylsä, niin en menetä mitään jos käyttäydyn sillätavalla mikä olo on jo valmiiksi.
Ehkä tämä kaikinpuolinen väsymys tästä taittuu.
Tuesday, January 27, 2009
Sunday, January 4, 2009
Nilkkailua 3
Kävin toisella ortopedilla melkein kuukausi sitten.
Ortopedin kertoma on vaatinut sulatteluaikaa. Ortopedi oli kovasti mukava ja asiantunteva ja oli erikoistunut nilkkoihin ja hoitanut paljon tanssijoita. Hän selitti miksi oli mitäkin mieltä nilkastani. Toisin kuin ensimmäinen ortopedi, joka olis sitä mieltä että fysioterapiaharjoitteilla nilkka saataisiin kuntoon, tämä totesi, että ei fysioterapia nilkkaani mitään auta. Nilkka linjaa ihan oikein (niin kuin fysioterapeuttinikin sanoi). Kuvissa nilkan luut ovat puhtaat ja mitään poksumiselle selittävää tekijää luissa ei näy. Nilkan takaosassa on alue, joka on vaikeasti tulkittavissa, mutta on ihan normaalin rajoissa. Poksumisen syynä on ortopedin mukaan jänteiden liian ahtaat tupet ja/tai kulkuväylät nilkoissa. Poksuminen on yleensä kivutonta, mutta minulla se jostain syystä ärtyy nopeasti kipeäksi. Elleivät oireet pahene, ei ole mitään syytä tähystää nilkkaa.
Tanssia saan harrastaa niin paljon "kuin viitsin itseäni kiusata". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että balettia en tanssi enää koskaan. Puolentunnin nilkan ojentelu ärsyttää sen niin kipeäksi, että sillä ei tunnu hyvältä kävellä, siinä missä kansantanssin jälkeen nilkka palautuu seuraavaksi päiväksi "normaaliksi" ja sillä pystyy kävelemään normaalisti heti tanssin jälkeen. Ortopedi kehoitti laittamaan nilkkaan kylmää ja nostamaan sen koholle joka tunnin jälkeen. Loppuelämäni.
Lausunto tuntuu tuomiolta. Tämä on jotain, mikä pakottaa muuttamaan elämästäni ison osan totaalisesti. Toisaalta tiedän ja osaan nyt vähän ajan päästä myös hahmottaa sen oikeasti, että pahemmin olisi voinut käydä. En joudu lopettamaan tanssia kokonaan. Kuitenkin harmittaa se, kuinka ortopedille (ja itseasiassa molemmille ortopedeista) ei tuntunut vamma merkitsevän mitään kun en tehnyt tanssia työkseni. Tämä jälkimmäinen oli ymmärtäväinen ja mukava, mutta selitti vertailukohteena minulle edellisestä potilaasta, joka oli tanssija ja joutui pitkälle sairaslomalle kuulostaen siltä, että minä suren turhista. Olen samaa mieltä, että rajanveto riippuu vaivasta ja elämäntilanteesta ja että minun nilkkaani ei ehkä kannata tähystää, koska selitys näyttäisi olevan rakenteessa (elleivät oireet pahene selkeästi, kuten ortopedi sanoi). Mutta ei se silti ole minulle merkityksetöntä, että en pysty koskaan enää tanssimaan balettia. Jostain syystä se on ollut iso osa minua. Jotain mitä
Minä Teen.
Ortopedin kertoma on vaatinut sulatteluaikaa. Ortopedi oli kovasti mukava ja asiantunteva ja oli erikoistunut nilkkoihin ja hoitanut paljon tanssijoita. Hän selitti miksi oli mitäkin mieltä nilkastani. Toisin kuin ensimmäinen ortopedi, joka olis sitä mieltä että fysioterapiaharjoitteilla nilkka saataisiin kuntoon, tämä totesi, että ei fysioterapia nilkkaani mitään auta. Nilkka linjaa ihan oikein (niin kuin fysioterapeuttinikin sanoi). Kuvissa nilkan luut ovat puhtaat ja mitään poksumiselle selittävää tekijää luissa ei näy. Nilkan takaosassa on alue, joka on vaikeasti tulkittavissa, mutta on ihan normaalin rajoissa. Poksumisen syynä on ortopedin mukaan jänteiden liian ahtaat tupet ja/tai kulkuväylät nilkoissa. Poksuminen on yleensä kivutonta, mutta minulla se jostain syystä ärtyy nopeasti kipeäksi. Elleivät oireet pahene, ei ole mitään syytä tähystää nilkkaa.
Tanssia saan harrastaa niin paljon "kuin viitsin itseäni kiusata". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että balettia en tanssi enää koskaan. Puolentunnin nilkan ojentelu ärsyttää sen niin kipeäksi, että sillä ei tunnu hyvältä kävellä, siinä missä kansantanssin jälkeen nilkka palautuu seuraavaksi päiväksi "normaaliksi" ja sillä pystyy kävelemään normaalisti heti tanssin jälkeen. Ortopedi kehoitti laittamaan nilkkaan kylmää ja nostamaan sen koholle joka tunnin jälkeen. Loppuelämäni.
Lausunto tuntuu tuomiolta. Tämä on jotain, mikä pakottaa muuttamaan elämästäni ison osan totaalisesti. Toisaalta tiedän ja osaan nyt vähän ajan päästä myös hahmottaa sen oikeasti, että pahemmin olisi voinut käydä. En joudu lopettamaan tanssia kokonaan. Kuitenkin harmittaa se, kuinka ortopedille (ja itseasiassa molemmille ortopedeista) ei tuntunut vamma merkitsevän mitään kun en tehnyt tanssia työkseni. Tämä jälkimmäinen oli ymmärtäväinen ja mukava, mutta selitti vertailukohteena minulle edellisestä potilaasta, joka oli tanssija ja joutui pitkälle sairaslomalle kuulostaen siltä, että minä suren turhista. Olen samaa mieltä, että rajanveto riippuu vaivasta ja elämäntilanteesta ja että minun nilkkaani ei ehkä kannata tähystää, koska selitys näyttäisi olevan rakenteessa (elleivät oireet pahene selkeästi, kuten ortopedi sanoi). Mutta ei se silti ole minulle merkityksetöntä, että en pysty koskaan enää tanssimaan balettia. Jostain syystä se on ollut iso osa minua. Jotain mitä
Minä Teen.
Tuesday, December 2, 2008
Maailman parannusta
Joka kautinen juhlailu töissä suoritettu. Natiaiset olivat mahtavia taas.
Juhlailun jälkeen lähdettiin istumaan kahden työkaverin kanssa yhdelle. Oikeastaan kyllä useammalle. Seuraavana aamuna oli univelkaa ja vähän hutero olo. Ilta oli kuitenkin kannattava, vaikka siitä pitikin maksaa seuraavana päivänä hinta. Oli todella mukavaa istua ja höpöttää työkavereiden kanssa ja parantaa maailmaa. Jostain syystä oluen juominen kuului myös asiaan ja tunnelmaan, vaikka harvemmin tekee mieli juoda yhtään enempää. Terapeuttista.
Juhlailun jälkeen lähdettiin istumaan kahden työkaverin kanssa yhdelle. Oikeastaan kyllä useammalle. Seuraavana aamuna oli univelkaa ja vähän hutero olo. Ilta oli kuitenkin kannattava, vaikka siitä pitikin maksaa seuraavana päivänä hinta. Oli todella mukavaa istua ja höpöttää työkavereiden kanssa ja parantaa maailmaa. Jostain syystä oluen juominen kuului myös asiaan ja tunnelmaan, vaikka harvemmin tekee mieli juoda yhtään enempää. Terapeuttista.
Thursday, November 20, 2008
Kärpäsen silmät
Menin tänään sairaalan ovesta sisään. Odotin odotushuoneessa, jossa ihmisillä oli hassut vin diesel -lasit. Lääkärisetä kutsui huoneeseen ja näytti kirkasta valoa silmiin. Sitten taas istuttiin ihmiskärpästen odotushuoneessa. Lääkäri kutsui toiseen huoneeseen, jossa hurisi ja humisi. Sain hatun ja silmäpesun. Lääkäri käski makaamaan ja laittoi teippiä luomiin. Sitten katsottiin vihreää valoa, joka muuttui tähtisateeksi. Jalkoja ei saanut heilutella. Hoitaja laski takaperin numeroita. Nollan jälkeen tuijotettiin taas vihreää valoa ja kone naksutti menemään. Lääkäri tiputti silmiin tippoja ja käski odottaa tunnin. Hoitajalta sain kärpäslasit ja menin istumaan kärpästen seuraan. Valo oli kirkas, niin kuin muillekin hyönteisille. Tunnin päästä sai lähteä lentelemään kärpäsen lentoa kotiin, kun lääkäri oli ensin kutsunut huoneeseen. Noutaja oli sokealle kärpäselle pelastus. Tipat tuntuvat hyvältä, mutta huurustuttavat lasit. Kukaan ei nyt tiedä katsonko vai nukunko. Maailmaa voi jo illan tullen katsoa. Silmälasit ovat kotelossa.
Tuesday, November 4, 2008
Jaksaa
Tänään kävin kokeilemassa hiphop-tuntia. Oli kivaa. Jalat tekivät helpostikin mitä piti, mutta se tyyli.. Ojentelin nilkkoja menemään kun silmä vältti ja ajatuksen herpaantuessa hetkeksikin napsahti päälle hieno ylösveto. Olen ehkä vähän urautunut. Nykyttäminen tanssissa on vaikeeta. Mutta oli todella kivaa. Vähänkö on kivaa käyttää tanssitunnilla kaikki kapasiteetti liikkeeseen.
Sunnuntaina oli tanssiryhmän Prittisen proggiksen treenit. Omaohjaustreenit. Proggista on tehty jo aika paljon keväällä ja nyt olemme kerranneet keskenämme ennen kuin on kaksi viimeistä koreografin kertaa. Käytännössä omaohjaustreenit ovat tarkoittaneet sitä, että minä ohjaan. Ja niin tein sunnuntainakin. Treenit olivat klo 10.30-17.30. Treenit olivat kivat ja ihmiset keskittyivät hyvin. Ja saatiin aikaan paljon. Yksi ryhmäläisistä laittoi sähköpostia seuraavana päivänä ja kiitti treeneistä ja ihmetteli miten hyvin minulla on askeleet ja iskut hallussa ja miten hyvin opetan. Tuli kovasti hyvä mieli. :)
Tuntuu kivalta innostua asioista ja jaksaa haluta mennä tanssitunneille.
Sunnuntaina oli tanssiryhmän Prittisen proggiksen treenit. Omaohjaustreenit. Proggista on tehty jo aika paljon keväällä ja nyt olemme kerranneet keskenämme ennen kuin on kaksi viimeistä koreografin kertaa. Käytännössä omaohjaustreenit ovat tarkoittaneet sitä, että minä ohjaan. Ja niin tein sunnuntainakin. Treenit olivat klo 10.30-17.30. Treenit olivat kivat ja ihmiset keskittyivät hyvin. Ja saatiin aikaan paljon. Yksi ryhmäläisistä laittoi sähköpostia seuraavana päivänä ja kiitti treeneistä ja ihmetteli miten hyvin minulla on askeleet ja iskut hallussa ja miten hyvin opetan. Tuli kovasti hyvä mieli. :)
Tuntuu kivalta innostua asioista ja jaksaa haluta mennä tanssitunneille.
Wednesday, October 22, 2008
Nilkkailua 2
Olin ortopedilla joka passitti magneettikuviin. Kuvista ei löytynyt mitään. Sain lähetteen fysioterapiaan harjoitteita saamaan. Särkylääkekuurin ja levon jälkeen nilkka poksuu edelleen. Fysioterapeutti mobilisoi nilkkaa ja totesi, että ei auta. Poksuminen ei muutu mihinkään. Harjoitteita ei määrännyt, koska oli sitä mieltä että niistä ei ole apua. Kipeyttää nilkaa vaan lisää. Nilkka poksuu jonkun muun liikuttaessa sitä. Ja liikuttaessa ihan mihin suuntaan tahansa. Ongelma ei ole jänteissä tai lihaksissa.
Nyt minä siis syön viikon lisää särkylääkettä, saan tanssia kunhan ei vielä balettia. Muutaman viikon päästä voin aloittaa pikkuhiljaa baletin. Soittaa pitää ortopedille uudestaan jos nilkka kipeytyy. Fysioterapeutti arveli, että todennäköisesti tilanne tulee vastaan jo parin viikon päästä. Sama juttu jos tekisin harjoitteita. Puhui jostain kalvosta, joka ei näy magneetissa.
Ortopedini ja fysioterapeuttini ovat eri mieltä. Kumpaa sitä nyt uskoisi. Enemmän uskottavalta kyllä tuntuu fysioterapeutti, joka on nilkkaa tutkinut 2x 45 min monin eri tavoin kuin lääkäri, joka on nilkkaa tutkinut 8min + 2min. Olkoonkin, että lääkärin arvion tukena on magneettikuvat.
Puh
Nyt minä siis syön viikon lisää särkylääkettä, saan tanssia kunhan ei vielä balettia. Muutaman viikon päästä voin aloittaa pikkuhiljaa baletin. Soittaa pitää ortopedille uudestaan jos nilkka kipeytyy. Fysioterapeutti arveli, että todennäköisesti tilanne tulee vastaan jo parin viikon päästä. Sama juttu jos tekisin harjoitteita. Puhui jostain kalvosta, joka ei näy magneetissa.
Ortopedini ja fysioterapeuttini ovat eri mieltä. Kumpaa sitä nyt uskoisi. Enemmän uskottavalta kyllä tuntuu fysioterapeutti, joka on nilkkaa tutkinut 2x 45 min monin eri tavoin kuin lääkäri, joka on nilkkaa tutkinut 8min + 2min. Olkoonkin, että lääkärin arvion tukena on magneettikuvat.
Puh
Subscribe to:
Posts (Atom)